Olen seurannut läheltä erään mielenterveysongelmista kärsivän noin 30-vuotiaan miehen taivalta. Kutsuttakoon häntä tässä nimellä Kalle. Kallen ongelmat saivat alkunsa koulukiusaamisesta, joka alkoi jo ala-asteella. Peruskoulun jälkeen Kalle jaksoi vielä pinnistellä ja suoritti tutkinnon ammattikoulusta. Kuten monen muun kaltaisensa tavoin, Kalle ei kuitenkaan ole löytänyt paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Kun mieli järkkyy ja asiat ovat solmussa, on työelämään pääseminen todella iso kynnys ylitettäväksi.
Viime vuodet Kallen elämä on ollut hyvien ja huonojen jaksojen vuoristorataa. Hyvinä jaksoina hän uhkuu intoa ja tekee järkevältä kuulostavia tulevaisuuden suunnitelmia uudelleenkouluttautumisen ja työelämään siirtymisen suhteen. Kun tulee huono jakso, hän sulkeutuu itseensä ja jää masentuneena neljän seinän sisään asuntoonsa. Hän välttelee ihmisiä, jopa läheisimpiään. Puhumattakaan, että hän jaksaisi mennä sovittuihin hoitotapaamisiin. Mielenterveystoimisto kirjaa lopulta Kallen ulos järjestelmästä, koska Kalle ei ole tullut sovittuihin tapaamisiin tai hän ei ole vastannut kirjeisiin tai soittoihin.
Kalle on yrittänyt aloittaa opiskelun ja työkokeilun, mutta ei ole siinä onnistunut, sillä perimmäistä syytä hänen kohdallaan ei ole hoidettu. Pitkään jatkuneen koulukiusaamisen ja sen jälkeisen eristäytymisen jälkeen hän ei kykene sosiaalisiin kontakteihin. Jopa se, että tuntematon ihminen katsoo häntä silmiin saattaa aiheuttaa ahdistusta.
Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että mitä varhaisemmassa vaiheessa apua annetaan sitä parempiin tuloksiin päästään. Kallen koulukiusaamisesta aiheutuneet psyykkiset vauriot olisi pitänyt hoitaa jo ala-asteella. Uutisointia aiheen ympärillä seurattuani, näen että tämä sama virhe toistuu vielä tänä päivänäkin koulukiusattujen kohdalla. Kiusatut eivät saa ammattiapua ajoissa. Tarvittaisiin rutkasti lisää rahaa ja virkoja etenkin nuorten mielenterveystyöhön. Vasta kun perusta on kunnossa, voi sille alkaa rakentamaan tulevaisuutta. Pelkään pahoin, että juuri hyväksytty ja kalliiksi moitittu oppivelvollisuuden laajentaminen kohdentaa rahaa etupäässä oppimateriaaleihin ja rahaa ei juurikaan jää varsinaisten juuriongelmien hoitamiseen. Kunnat palkkaavat muutaman psykologin, jotta lain vaatimukset tulevat täytetyksi. Hoitoon pääsyajat venyvät pitkiksi ja ylityöllistettyinä psykologit uupuvat, eikä ole varaa palkata lisää ammattiauttajia. Kallen tapaus osoittaa sen, että toisen asteen opintojen suorittaminen ei auta työllistymään mikäli mielen ongelmia ei hoideta ajoissa kuntoon. Kantavatko poliittiset päättäjät vastuun näiden nuorten tuskasta?
Kalle on hakenut apua ongelmiinsa. Mutta kun hän on tosi huonossa kunnossa, pyyhe lentää herkästi kehään. Eikä pelkästään Kallella, sillä myös hoitoprosessi heittää pyyhkeen kehään ja jättää hänet yksin kotiinsa. Hän ei kykene lähtemään terapiaan, ei kykene soittamaan tai vastaamaan kirjeisiin. Kirjeitä tipahtelee postiluukusta – uhkaillaan että työttömyystukea ei tule, jos ei osallistu puhelinpalaveriin mainittuna aikana. Kalle on täysin rikki, eikä kykene kommunikoimaan edes läheistensä kanssa. Kysynkin ammattilaisilta, onko tämä tehokas ja toimiva tapa hoitaa mielenterveyspotilaita?